Meillä voi olla tosi erilaisia kokemuksia ystävyyssuhteista, joko hyviä tai huonoja mutta silti varmasti kaikille meille tärkeää olla jollekkin merkityksellinen ihminen.
Äitinä oleminen on iso etuoikeus. Mahtavinta on just se tunne kun saa olla maailman tärkeimmässä roolissa jollekkin. Kasvattajana nousee monissa tilanteissa myös asioita omasta lapsuudesta, totuttuja tapoja, opittuja ohjeita ja kasvatus metodeja. Tulee myös kiinnitettyä huomiota siihen minkälaiset vuorovaikutus ja sosiaaliset taidot itsellä on, nyt kun niissä pitäisi olla itse esimerkkinä. Käytöstapoja ja kohteliaisuutta tankataan jo aika pienenä. Osataan sanoa hei kun joku tulee ja lähtee, jakaa omasta toiselle tai kiittää kun lähdetään pöydästä. Nämä on ehkä niitä pintapuolisia asioita, mutta luin tossa joku aika sitten kirjaa tunneälystä. Siinä tuli hyvin esille miten aikuisen vuorovaikutustaidot ja sosiaalinen kanssa käyminen kehittyy jo pienenä juuri näissä pienissä hetkissä, missä lasta ohjataan rakkaudella ja kehutaan kun joku menee oikein. Elämässä kokemukset ja tilanteet muokkaa totta kai meidän kuvaa maailmasta, mutta lapsena opitut asiat auttavat meitä selviytymään tilanteista näissä eri kasvu vaiheissa ja muodostamaan myös ystävyyssuhteita.
Me eletään tällä hetkellä niin sellasta "fastfood" aikaa, missä kaiken täytyy tulla nopeesti ja helposti, tässä ja nyt ja jos se ei miellytä voidaan aina vaihtaa parempaan tai uudempaan.
Tää asia on mietityttäny mua itteäni tosi paljon, koska joskus voi olla että me haksahdetaan tähän myös meidän ihmissuhteissa. Jos joku on loukannut meitä tai ei ehkä ollutkkaan se tyyppi kun oletettiin, jätetään asia sikseen ja siirrytään elämässä eteenpäin tai toisin sanottuna lähdetään eri teille.
Kymmenisen vuotta sitten kun sanoin tahdon mun miehelle sanoin myös tahdon mun parhaalle ystävälle. Ihmiselle, jonka kanssa me jaetaan kaikki asiat ja haasteet, ilot ja parhaat elämän hetket, eikä siitä olla lähdössä mihinkään, vaikka välillä on haastavia hetkiä. Mulle on ollut tärkeetä olla ympärillä kuitenkin myös niitä ihmisiä meidän parisuhteen ulkopuolella. Ystäviä, jotka yhtä lailla haastaa mua, rohkasee ja tukee. Vaikka ystävyys ei ehkä ole ihan samanlainen sitoutumus kun avioliitto, välillä mietin että olisko sitoutumiskammoisia ihmisiä tai avioliittoa pelkääviä vähemmän, jos jo meidän ystävyysuhteissa haettais pysyvyyttä ja uskallettaisiin olla haavottuvaisia.
Kukaan ei oo täydellinen, välillä me ei vaan osata, eikä tajuta. On tilanteita, missä menee kaikki aivan ristiin, toinen ei ollukkaan se helppo tyyppi, tai aina hyvällä tuulella oleva ihminen niin kun alussa. Parasta on kuitenkin ihmiset, joiden kanssa voi elää elämää rehellisesti, jakaa sekä niitä hyviä, että haastavia asioita yhdessä, eikä tarvii miettiä uskaltaako itsestä näyttää kaikkia puolia. Ihmiset, jotka ei pelkää juhlia toisen onnistumisia. Ihmiset jotka arvostaa erilaisuuden rikkautta, tuo esiin meidän parhaita puolia, mutta osaa myös oikasta meitä rakkaudella kun tarvii oikoa. Ystävyys on korvaamatonta ja mitä enemmän me pistetään itseämme likoon toisten vuoksi sitä enemmän me myös ite voitetaan.
Ootko sä ikinä miettiny mitään näitä juttuja ystävyyteen liittyen tai heräskö sulle jotain ajatuksia asiaan liittyen?
